Kiviteollisuuden VAHVAT NAISET

Kivialan imago on kovasti miehinen raskaine materiaaleineen, koneineen ja louhoksineen. Kuten tavallista, pinnan alta löytyy enemmän. Siellä on osaavia naisia, jotka pyörittävät menestyvää yritystä. Kuusi otosta valaisee asiaa paremmin kuin tuhat sanaa.

Helsingin Malmilla sijaitsevan Levanderin Kiviveistämön toimitusjohtaja Nina Åberg tuli alun perin yritykseen aivan muista töistä. Hän tuli myyntisihteerin pestille joskus 1990-luvun taitteessa, ja vuonna 1996 tuli jo tilaisuus ostaa koko veistämö pois, mikä kauppa sitten toteutuikin. Mikä muuttui?

- Kyllä työ on samaa, oli siinä palkollinen tai omistaja, Nina Åberg sanoo. Hän toteaa kuitenkin, että jotain vuodet ovat mukanaan tuoneet.

Asiakkaan nöyryys kuoleman edessä on vähentynyt. Hautakivikauppaa tehdään usein samoilla ehdoilla kuin muutakin kauppaa, takuita ja kuluttajansuojaa myöten.

Levander on puhtaasti hautakiviyritys, johon lyö leimansa se, että mukana on suku veljeä ja kälyä myöten.

- Yritämme todella kuunnella asiakasta. Joudumme siksi varmasti tekemään paljon sellaista työtä, jolle ei suoranaisesti saada katetta. Vaikeinta on ruuhkahuippujen junaileminen. Nopeus on ajan henki, mutta viime tingassa toimiminen ei ole kenenkään etu. Kun perunkirjat on tehty ja omaisuus on jaettu, kuka maksaa, kun vainajalla on uusi nimi, joka ei mahdukaan vanhaan kiveen? Tilanne olisi vältetty etukäteisarviolla.

Asiakasta kuunnellen

Ikikiven tai virallisesti Jomuro Oy:n toimitusjohtaja Katja Huhta seurasi isänsä jalanjälkiä alalle ja aloitti yrittäjänä vuonna 2000 ostettuaan edellisvuonna yrityksen itselleen. Ikikivi työllistää kymmenen ihmistä suoraan, ja jos mukaan lasketaan Katja Huhdan kiviurakkaa tekevän veljenkin henkilöstö, luku kasvaa kolmella. Päätuotteita ovat Nilsiän kvartsiittikivi, liuskeet sekä piha- ja ympäristökivet, joita kaikkia käsitellään luonnonlohkarelinjalla.

- Sille perustuville tuotteille on oma asiakaskuntansa, Katja Huhta sanoo.

Tämän kokoisen firman toimitusjohtaja on joka paikan höylä, joka hoitaa toimiston, myynnin ja markkinoinnin, kuljetustilaukset, palkat ja on vielä lisäksi paljon tekemisissä asiakkaiden kanssa, esimerkiksi kiertämässä heidän kanssaan Nilsiän monia referenssikohteita.

- Herätessä ei tiedä, mitä päivä tuo. Jos asiakas tulee illalla tai viikonloppuna, silloin mennään. Kausiluontoisuuteen pitää vain asennoitua, Huhta sanoo.

Huhta pitää verkottumista keskeisenä menestystekijänä. Pieni yritys louhii ja valmistaa, ketjun toiseen päähän tarvitaan taitavia käsiä panemaan kiveä paikalleen. Oma valikoima on jo pitkälle tuotteistettu, ja yhden päämarkkinan, lomarakentamisen, tapahtumia pidetään kiinteästi silmällä. Alan tavallinen vaiva, osaavien tekijöiden puute, on kääntynyt Ikikiven eduksi. Hyviä tekijöitä on tarpeeksi, ja henkilöstö on valmis tekemään töitä silloin, kun niitä on.

Nykyisellä nimellään Ikikivi on toiminut vuodesta 2000. Louhos avattiin 1930-luvulla, ja isä Lauri Kostiainen osti sen 1980-luvun vaihteessa. Yritys myytiin välillä jo poiskin, mutta ostettiin takaisin, ja nyt on työssä mukana sukua kolme sukupolvea miniöitä ja vävyjä myöten.

Artenomista toimitusjohtajaksi

Kaavin Kiven toimitusjohtaja Marita Mielonen opiskeli kivialaa Joensuun käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa ja valmistui ensin kivisepäksi ja vuonna 1995 kivi- ja puualan artenomiksi. Lomat menivät Kaavin Kivellä. Myyntiin ja markkinointiin siirtyminen ja uusien hautakivimallien suunnitteleminen antoivat näkemystä myös nykyiseen työhön.

- Puuseppä minusta piti ensin tulla. Kivikurssi alkoi kuitenkin ensin, ja siitä minä olen kiitollinen. Tämä ala on mahdollisuuksia täynnä, Marita Mielonen sanoo.

Kaavin Kivi ei ole kovin vanha yritys. Sen perustivat Eino Loikka ja Seppo Lehtonen vuonna 1989. Marita Mielonen osti vuonna 1997 Lehtosen osuuden. Yritys saa elantonsa jalosteista, jonkin verran raakakivestä. Hautakiven lisäksi tehdään esimerkiksi seurakunnille monumentteja sekä piha- ja ympäristökiveä, muille kiviveistämöille puolivalmisteita ja raakakiveäkin myydään jonkin verran. Sen mahdollistaa oma, vuonna 2000 avattu louhos.

Hautaustavat elävät, mutta omat perinteet ovat Mielosen mukaan alalla hyvin vahvat. Esimerkiksi muualla yleinen ortodoksinen kuvalla varustettu malli on yhä kuriositeetti, joka ei Mielosen mielestä oikein istu suomalaiseen kulttuuriin.

Pitkän linjan vientipäällikkö

Suomen Kiviteollisuuden, ”Finskan”, vientipäällikkö Kristina Laiho on tehnyt alalla pitkän, jo lopuillaankin olevan päivätyön. Hän tuli firmaan alun perin kirjeenvaihtajaksi.

- Muistan tarkan ajankin, se oli 15.9.1964 klo 21.10., kun juna Turusta saapui Vinkkilän asemalle, Kristiina Laiho muistelee.

- Työnkuva ”monimuotoistui” hiljalleen 1970- luvun puolivälissä vientisihteeriksi, ja vuonna 1985 aloitin vientipäällikkönä.

Vientipäällikön työ ei ole niin liikkuvaa kuin luulisi, sillä varsinaisen myyntityön tekevät myyntipäällikkö ja toimitusjohtaja. Vientipäällikön osalla on se, että palvelu pelaa.

- Pidän huolen siitä, että asiakas saa kivet ja paperit, Kristina Laiho tiivistää.

Kirjeenvaihto on internetin myötä muuttanut täysin luonnettaan. Se on mullistanut myös vientipäällikön työn. Laiho muistelee, että Amerikasta lähtenyt tilauskirje saattoi aikanaan viipyä matkalla kahdesta neljään viikkoon, vahvistus toiseen suuntaan saman verran. Ensin telex ja sitten faksi ja nykyisin sähköposti ovat vähitellen nopeuttaneet kaikki toiminnot.

Finskan tuotannosta eli raakakivestä 95 prosenttia menee vientiin. Raakakivi tulee omilta louhimoilta Vehmaalta, Taivassalosta, Kotkasta, Virolahdelta ja Ylämaalta ja vuonna 1900 perustetun yrityksen kädenjälki on ehtinyt vuosisadan kuluessa piirtyä joka puolelle Suomea.

- Kansallismuseo ja kansallisteatteri ovat meidän kiveämme. Havis Amandan allas on Vehmaan punaista eli kansainväliseltä nimeltään Balmoral Red fine grained. Vuonna 1995 yrityksen omistajaksi tuli italialainen R.E.D. Graniti S.p.A.

Haasteista Kristiina Laiho nostaa ykköseksi erilaiset louhintatoimintaa koskevat määräykset ja rajoitukset, johon esimerkiksi mökkiasukkaat tuovat vielä oman mausteensa

Kristina Laiho on itse eläköitymässä ensi keväänä, mutta toimettomaksi hän ei jouda.

- On lapsenlapsia, liikuntaa, puutarhatöitä ja Kansalliset Seniorit, hän naurahtaa.

Sulokiven artesaani tekee kaikkea

Vastavalmistunut kiviartesaani Ninja Kylänpää on mukana pyörittämässä pohjoiskarjalaista Sulokiveä. Yritys valmistaa hautakiviä ja nykyään myös ympäristökivituotteita. Nimi ja omistaja vaihtuivat jokunen vuosi takaperin.

Omia louhoksia yrityksellä ei ole, vaikka toisella omistajalla on omansa. Oma kivi eli Sulon Musta sen sijaan on. Työntekijöitä on kausiluontoisesti pari kolme.

Yrityksessä hän tekee varsin pitkän työpäivän puitteissa kaikkea myynnistä aina haalarihommiin asti. Olemme kuulleet, että muustakin on puhuttu, mutta Ninja Kylänpää ei ainakaan tässä vaiheessa puhu asiasta sen enempää.

- Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, hän sanoo.

Ei aikaa harrastuksiin

Nivalan Kiven toimitusjohtaja Sisko Palokangas-Konttila höyryää puhelimeen myytyään koko päivän kiviä. Siis hyvällä tuulella.

- Tulin vuonna 1988 appiukon firman toimistoon apulaiseksi, jatkoin hautakiviä myymällä ja nyt olen toimitusjohtaja ja omistaja, Palokangas-Konttila selvittää.

Yrityksen päätuote ovat hautakivet, joita on tuotannosta 80 prosenttia. Työtasoja on 15 prosenttia, loput yhtä ja toista muuta. Hautakiviin liittyy Nivalan Kiven suuri oivallus, josta tosin muut ovat päässeet hyvin osille. Vuoden 1995 paikkeilla yritys teki hautakiveen reiän Alukiven lyhtyä varten. Uudesta mallista tuli suurmenestys. Lyhdylle Alukivi haki patentinkin. Siitä ei tosin ollut mitään iloa.

- Muut kopioivat sen sumeilematta, Palokangas- Konttila toteaa.

Yrittäjän päivä on pitkä. Palokangas-Konttila tulee töihin kahdeksalta, vastaa puhelimeen, myy hautakiviä, laskuttaa ja tekee kirjanpitoa. Muut lähtevät neljältä kotiin, mutta Palokangas-Konttila jatkaa toimistolla pari tuntia ja lähtee sen jälkeen vielä myymään hautakiviä tai tekemään tarjousta hautakiven entisöinnistä. Miten tuollaista jaksaa?

- Sitä on kai sen verran nuori, että jaksaa. Mutta harrastaa tässä ei kyllä ehdi, Palokangas-Konttila sanoo.

Nivalan kivi perustettiin vuonna 1953, ja se on ollut koko ajan perheyritys, tai oikeastaan sukuyritys, jos sellainen käsite Suomessa tunnettaisiin. Yritystä on hoidettu kolmessa polvessa, ja autokuskina toimiva Palokangas-Konttilan poika voidaan laskea neljänneksi. Nyt firmassa on kahdeksan ihmistä töissä.

Naiseus ei ole erikseen puheenaiheena, mutta näillä lakeuksilla sekin on käsiteltävä.

- Pienessä maalaiskylässä se on ihme asia, että nainen hoitaa firmaa. Asiakas saattaa etsiä miestä, tai kysyä että onko ”ketään vanhempaa paikalla”.

- Hautakiviä naisen on kuitenkin varmasti helpompikin myydä kuin miehen, Palokangas-Konttila uskoo.